Rosollirosmo

i. Reievuon Robin on hyvin perinteisen kasvatustyön tulos, joka näppärän kokoisena ja tasapainoisen mallisena edustaa toden totta tyypillistä suomalaista ihannehevosta. Kempeleellä syntynyt ja kasvanut ori kokeili nuorena siipiään muutamissa ravilähdöissä, ja opetteli sitten valjakkoajon perusteet. Tältä pohjalta Robin myytiin seurakilpailuista tavoitteellisen ratsuttajan kisatiimiin Forssaan 5-vuotiaana, missä se pääsi näyttämään kyntensä tehokkaana yleishevosena lajiin kuin lajiin. Kansansuosiosta ei vielä voi puhua, mutta 154-senttisenäkin ryhdikäs tummanrautias ori on herättänyt muutaman tammanomistajan huomion, ja Robin on tostaiseksi isäori yhteensä viidelle varsalle.

ii. Reievuon Rubert on poikansa tavoin hyvä monitoimihevonen, joskin nyt jo kilpailuista eläköitynyt. Se juoksi nuorena hyviä lähtöjä sekä Kaustisilla että Oulun Äimänrautiolla, mutta alkoi rikkoa laukalle ja väistyi sittemmin estekentille - ja hyvä niin, ilmava hyppytyyli olisi mennyt täydellä raviuralla hukkaan. Luokkavoittajana on selvitty jopa 110-senttisestä luokasta. Rubert on jättänyt kotitallilleen neljä varsaa, joista kolme juoksee ravilähtöjä ja nuorimmasta koulitaan estehevosta. Muualle on lähtenyt neljä muuta varsaa, joista Robin on koulumallisin.

iii. Raineri oli 90-luvun lopulla vaikuttanut torniojokilaaksolainen juoksijaori. Punarautias juoksi keskivertoaikoja, mutta piti sitkeää kuntoa yllä ja ravinsa laatua tasaisen varmana koko ikänsä. Vuosituhannen vaihteen jälkeen se oli jonkin aikaa laajassakin siitoskäytössä rannikkoalueen talleilla, ja jätti yhteensä kymmenen varsaa.

iie. Osmankäämi oli Reievuon uuden omistajasukupolven ensimmäisia tammaostoksia. Se syntyi Lapualla tilausvarsana ja muutti vieroituksensa jälkeen suoraan Kempeleelle. Juoksijasuuntainen tamma teki monipuolisesti niin tilan pikkutöitä, hyviä aikoja raviradalla, kuin myös tärkeän työn sekä omien varsojensa että nuorempien siitostammojen opastajana.

ie. Ryövärin Tytär toi kaivattua rotevampaa piristystä Reievuon hoikkaan juoksijasuuntaiseen laumaan. Eteläpohjalaisen kotitallin kouluhevosen varsasta kuoriutunut laatutamma ostettiin Kempeleelle tallityöntekijän mukana. Taustastaan huolimatta se on startannut koulukilpailuissa jopa vaativalla tasolla ennen siitoskäyttöön siirtymistään. Tytti on isokokoinen ja reipasliikkeinen hevonen, jonka tasainen luonteenlaatu on periytynyt sen varsoille hyvin - liekö hyvän emätamman opetuksesta vai geeneistä, jokainen neljästä varsasta on ollut helppo käsitellä ja nopea kouluttaa lajiin kuin lajiin.

iei. Ryöväri oli nimestään huolimatta lauhkea hevonen, jopa uhmaiässään niin tyyni, että ruunaus koettiin täysin turhaksi. Kovaa juoksijaa siitä ei tietenkään tullut, mutta se oli mukava kärryhevonen koristeeksi seinäjokelaisen karjatilan pihamaalle. Muutama tilan tuttu astutti kotitammansa sillä, halvempi kun oli orikatalogeihin verrattuna, eikä kolmesta varsasta sen pöhkömpiä tullut.

iee. Rapa-Raijan osto oli toiveiden täyttymys Seinäjoella asuvalle Katri Heinälälle perheineen, kun omaan kotipihaan tuli talli. Suku on työsuuntaa, mutta vaikka matala-askelinen kulkutyyli ei aina vakuuttanut tuomareita, Rapa-Raijan ryhti ja oma moottori riittivät erinomaisesti harrastetason koulukilpailuihin. Heinälät astuttivat tammansa vain kerran, jotta saivat kokea varsa-ajan.

e. Loimakosken Rosmariini on ratsusuuntaisesta suvusta, ja sen sukutaulusta löytyy monta korkeaa, ihailtavan nelikulmaista hevosta. Se on ollut kotitallillaan Kotkassa tehokkaassa valmennuksessa ja käsittelyssä varsasta asti, ja sai jo nuorten hevosten koulu- ja esteluokissa kiitosta kärsivällisyydestään ja ryhdikkäästä kantokyvystään. Rosmariini tulee siinä suhteessa emäänsä, mutta on 159-säkäisenä selvästi sporttisemman mallinen kuin emälinjansa. Loimakosken tallin tämänhetkisistä koulupainotteisista siitostammoista Rosmariini on monipuolisin, sillä korkeus antaa sille etua esteillä. Sillä on kolme varsaa, joista ainoa tamma on jäänyt kotiin kasvamaan ja jatkamaan emänsä työtä.

ei. Pippuria Pärkele oli tulinen persoona jo varsana. Vikuripäisyydestä ei ole kyse, mutta ori oli äänekäs ja "mausteinen" jo riimuun totutettaessa, ratsukoulutuksesta puhumattakaan. Haastavaa käytettävyyttään punarautias "Purkka" kompensoi jouhilla, joita kadehtia, ja pröystäilyllä, joka miellyttää erityisesti kür-ohjelmissa ja valjakon vaativissa koulukokeissa. Se on iso, näyttävä hevonen, josta tammanomistajat ovat todella toivoneet ja saaneetkin potkua ratsuvarsoihinsa - niitä on eläkeiän korvalla nyt kahdeksan.

eii. Pepparkaka, vaasalainen kouluratsu, oli söpöstä nimestään huolimatta näyttävä ilmestys. 163-senttinen ori loisti Erik Stenbergin alla vaativissa luokissa ja opetteli kotihaasteina jopa suomenhevosille vaikeina pidettyjä koululiikkeitä, mm. piaffen ja piruetteja. Se ruunattiin myöhemmällä iällä terveyssyistä. Siitosorina Pepparkaka jäi siksi vähän pimentoon, mutta sen kaksi poikaa, "Purkka" ja Lussekatt, ovat jatkaneet sukua isänsä jälkeen.

eie. Piparminttu oli perinteinen punainen liinakko ja asusti myös Stenbergien vaasalaisella koulutallilla. Se oli suomenhevostammoille tyypillisesti hieman mäyräkoiramallinen ja hapan. Sopivalla motivaatiolla "Pippi" oli kuitenkin herkkä ja reaktiivinen ratsu, mikä näkyy myös kaikkien sen kuuden varsan luonteessa. Valitettava maastotapaturmaa seurannut murtuma johti tamman lopettamiseen 15-vuotiaana.

ee. Loimakosken Retiisi on keskiverron näköinen, keskikokoinen, keskitumma ratsusuunnan tamma. Vaikka iso pää ja lyhyt kaula saavat sen näyttämään hieman herkkutatilta, ja perusluonteeltaan retiisi on laiskanpulskea, selästä käsin tamma on suomenhevoseksi etuosastaan kevyt ja hyvin itseään kokoava. Se on pääasiassa kouluhevonen, mutta hyppää hosumatta metrisissä luokissa ja on tarpeeksi sitkeä myös maastoesteille. Retiisillä on neljä varsaa, joille kaikille se on periyttänyt hyvän ryhdin ja rauhallisen luonteen.

eei. Reinikainen oli tumma, pörheä, pitkäpartainen ja hieman homssuisen näköinen, mutta erittäin nöyrä ja kuuliainen monitoimihevonen. Sen hyppytyyli oli loiva, mutta etäisyyksien suhteen fiksu, ja kouluratsastuksessa se pärjäsi helpoissa luokissa mallikkaasti. Myös maastossa ori pysyi hyvin hallussa ja oli varmajalkainen. Se astui muutamia tammoja kotitallillaan Huittisissa ja jätti kolme varsaa.

eee. Rommiina oli ratsusuunnan tammaksi melko taskukokoinen. Sillä oli jo nuorten este- ja koululuokissa terhakka luonne ja hyvät menevät askellajit, joten se ostettiin Loimakoskien tilalle jatkamaan kilpauraansa ja tukemaan tilan ratsujalostusta. Kaikki Rommiinan elinikänään saamansa kuusi varsaa perivät siltä hyvät askellajit ja hyvän tyylin kantaa itseään ratsuna.
© J.

Päiväkirjamerkinnät

06.08.2022 - Sadonkorjuuvaellus Nuppulanharjun tilalla, kirjoittanut omistaja

Olin ilmoittautunut Rosmon kanssa Nuppulanharjun tilan sadonkorjuuvaellukselle. Olin innoissani, sillä aikeenani oli myös ratsata tilan upeat aktiivipihatto alueet, jos vaikka meilläkin joskus saataisiin siirryttyä luonnonmukaisempaan elämään. Haaveiksi taitaa kuitenkin jäädä. Olin jo edellisiltana pakkaillut traileriin ja autoon tarvitsemiamme tavaroita – satula, suitset, suojat, ratsastusötökkäloimi ja ötöhuppu, ötökkämyrkky itselleni ja hevoselle, omat ratsastustavarani, varariimut ja narut, heinää koko päiväksi, mashiä juottoa varten, omat ämpärit, pari kanisteria vettä matkalle... Omat evääni olin unohtanut ostaa, mutta ehkä matkalla kerkeäisi sen verta pysähtymään, että saisi aamupalaa napattua. Kahvi se tärkein olisi.

Aamulla starttasimme matkaan ennen kukonlaulua – meidän kukko-Gustafistamme on tullut kyllä melko aamu-uninen, että useasti muut ovat ennen sitä jalkeilla. Määränpäänä oli Kirnuniemi ja ensimmäistä kertaa olin Rosmon kanssa kahden liikenteessä. Rosmo on kyllä luotettava matkakumppani, sillä se matkustaa nätisti yksin ja lastautuu ongelmitta. Matkamme taittui rauhallisessa tunnelmassa ja koska näin lauantaiaamuna ruuhkaa ei ollut, kerkesin minäkin sen aamukahvini nappaamaan matkalla. Samalla kurkkasin hieman Rosmoa kopissa ja tarjosin vettä, mutta ei se pölvästi halunnut maistaa yhtään, kun olisi halunnut vain katsella ovesta maisemia. Mieluummin töni ämpäristä ne vedet minun päälleni. Matka jatkui, mutta nyt tuulettimien puhaltaessa täysiä meikäläisen rinnuksia kohti, että saisin vähän kuivateltua t-paitaani, koska hupparia ja takkia olin kyllä varannut mukaan, mutta en toista t-paitaa.

Kiitos kiitos, ajattelin mielessäni, kun kyltti sanoi ”Tervetuloa Kirnuniemeen!”. Horisontissa näkyi kohoavan vuori, joten meidän täytyi olla jo lähellä – olin nimittäin lukenut tallin nettisivuilta tilan sijaitsevan lähellä Laukkavuori-nimistä vuorta. Kaartaessani mapsin ohjeiden mukaisesti ajokkini Nuppulanharjun tilan pihaan kimalteli vierellä kaunis järvi – Reimasjärvi, totesin päässäni tietävästi. Tämänkin olin luntannut nettisivuilta. Paikalle oli saapunut jo useampi traileri ennen meitä, mutta ei me ihan mattimyöhäisiä oltu, koska kello oli vasta puoli yksitoista. Ohjeistuksessa oli pyydetty saapumaan yhdeksitoista, joten ingen panik. Olin pyytänyt Rosmolle tarhapaikkaa, jotta vanhus saisi hieman verrytellä itsekseen kuljetuksen jälkeen raajojaan. Tämä olikin järjestynyt, joten kävin viskaamassa tarhaan sille pari kiloa heiniä ja katsoin, että juomakupissa oli vettä. Tämän jälkeen purin Rosmon trailerista ja riisuin siltä kuljetuksessa jalassa olleet putsit pois. Tarhassa Rosmo teki kierroksen, tsekkasi naapurit ja paineli sitten syömään hyvällä halulla.

Koska aivan kaikki eivät olleet vielä saapuneet, kerkesin paikalle saapuneiden ratsastajien kanssa käydä vähän katselemassa tiluksia. Ihastelin heinä- ja väkirehuautomaatteja, jotka olisivat niin näppäriä omallekin tallille. Aivan liian pian kuitenkin kuului jo kutsu syömään, sillä kaikki olivat nyt saapuneet. Lounaaksi tarjolla oli pihaton kahvihuoneessa kasvissosekeittoa – oikein maittavaa sellaista! Keiton kanssa maistui tuore sämpylä ja mansikkamehu. En uskaltanut ottaa lisää, vaikka mieli teki, etten olisi ihan ähky liikkeelle lähtiessämme. Rupattelimme hieman niitä näitä ja entuudestaan toisille tutut eivät malttaneet ruokaansa syödä, kun kertoivat talliensa tapahtumista. Kahvien aikana retken vetäjä Sylvi Keloranta antoi hieman ohjeistusta siihen, miten seuraavaksi toimittaisiin ja sitten tuli lupa lähteä varustamaan.

Rosmo oli suurimman osan heinistään kerennyt tällä välin imuroimaan nassuunsa tarhassa ja kakkakasoista päätellen vähän kävellytkin tarhassa. Nappasin ruunan trailerillemme varustettavaksi, jotta kaikki varusteet olivat näppärästi hollilla. Onneksi se ei ollut piehtaroinut, joten se oli nopea harjata puhtaaksi. Omassa varustautumisessani taisi mennä pidempään kuin Rosmon, kun koitin vaivihkaisesti housuja autoni peräkontissa kiskoa jalkaan ruunan katsellessa hämmästellen vieressä. Olimme aivan turhan nopeasti lähtövalmiita, kuten yleensäkin hätiköidessäni, ettei meitä vain jouduta odottamaan. Verryttelikin omia jalkojani kävellen hieman edes takaisin ennen lähtöä, sillä tiesin neljän tunnin reissun saavan jalkani aivan hyytelöksi. Tässä samalla Sylvin äiti Sigrid kävi keräilemässä meiltä mukaan tarvitsemamme tavarat ja toisi ne autolla taukopaikallemme kodalle.

Huomatessani osan ratsastajista alkavan nousemaan ratsaille, niin tein minäkin. Sylvi kierteli ratsukoita läpi kyselemässä tarvitsisiko joku vielä apua, vaikka satulavyön kiristyksessä ja muutama tarvitsikin ratsunsa kanssa apua, kun ne eivät malttaneet pysyä paikallaan. Tämän jälkeen nainen haki oman ratsunsa tallista ja kokoonnuimme rinkiin kuuntelemaan. Rosmo oli ainoa, joka oli ötökkäloimen päälleen ottanut ja erotuimmekin seeproina hyvin joukosta. Katselin tässä kohtaa hieman kateellisena Sylvin ratsun mukavan näköistä lännensatulaa, sillä omassakin tallissa olisi ollut länkkäri, jossa istuessa tuntui kuin olisi nojatuolissa… Koska reissulle oli osallistunut myös kaksi oria, ne pistettiin pitämään häntäpäätä ja minut Rosmon kanssa niiden eteen erottamaan niitä vähän tammoista, vaikka kumpikin siivokäytöksisiä olivatkin. Tammat saivatkin sitten järjestäytyä Sylvin taakse ihan, miten halusivat ja ratsastajat valkkasivatkin paikkansa vähän kaverisuhteiden mukaan. Ja ei kun matkaan!

Lähdimme etenemään letkana käynnissä tallitietä pitkin kulkien oikeassa reunassa. Alkupään tammoista yksi meinasi olla koko ajan toisen hännässä kiinni, mistä edellä kulkeva kaveri ei oikein tykännyt ja meinasi perä lentää. Muutamat ratsukot vaihtoivatkin paikkaa, että kaikki saisivat nautinnollisen retken, eikä tarvitsisi pelätä rähinöitä. Oma ratsuni lompsi rauhaksiin eteenpäin ja pystyin ihastelemaan kullankeltaisena levittyviä ohrapeltoja ympärillämme. Reimasjärvi lainehti kimallellen peltojen takana. Hevoset pärskivät tyytyväisen kuuloisina ja kavioiden kopse hiekkatietä vasten oli rentouttavaa. Toiset juttelivat iloisesti, mutta itse en ollut nyt sillä tuulella, vaan nautin vain hetkestä. Kuljimme hiekkatietä noin kilometrin, eikä yhtään autoa tullut vastaan. Meillä olisi autoja mennyt tällaisella pätkällä jo pari. Pellot olivat vaihtuneet ympärillämme metsäksi ja pian käännyimmekin kulkemaan metsäpolkua. Jouduimme menemään ojanpiennarta pitkin päästäksemme polulle, ja peräpää joutuikin hieman aikaa odottelemaan, jotta tammoista pari arkajalkaa saivat aikaa rauhassa ihmetellä, että ”tästäkö pitäisi mennä?!”. Polku jatkuikin aivan ihanaan vanhaan kuusimetsään, joka tuntui olevan kuin satukirjoista.

Polku kiemurteli metsässä jonkin aikaa, kunnes se näytti levenevän metsäautotien levyiseksi. Tässä kohtaa edestä päät kääntyivätkin kyselemään, että ravataanko ja me olimme ihan valmiita kaikki. Keräsin liian pitkiksi valahtaneet ohjat käteeni ja suoristin ryhtini. Ravasimme hitaaseen tahtiin eteenpäin ja jouduimme hieman kumartelemaan puiden oksien alitse. Ravasimme mukavan pätkän, kunnes edestä kuului huuto ”kääääääyyyyynnntiiii!”. Puut olivat peittäneet näkymää, mutta nyt huomasin meidän saapuneen lähes vuoren juurelle. Reitti haarautui tässä kohtaa ja lähdimme nousemaan ylös Laukkavuoren rinnettä pitkin. Toinen reitti olisi ilmeisesti kiemurrellut vuoren juurella. Rosmo on tottunut maastoilija, mutta näin jyrkkiä mäkiä meillä ei lähistöllä ole, joten tein parhaani antaakseni ruunalle tilaa hakea reittiä. Tämä oli ehdottomasti retken parasta antia, sillä tämmöistä pakaratreeniä en saa hevosilleni kotona tarjottua!

Olimme selvinneet vuoren laelle asti, josta levittäytyi upea maisema – metsää, peltoa ja järvikin näkyi. Hento savun tuoksu tunkeutui sieraimiini, joten uskoin olevamme lähellä kotaa, joka muutaman puun takaa paljastuikin jo näkyviin. Sigrid oli sytyttänyt meille nuotion valmiiksi ja rupesi välittömästi kaivelemaan kaikkien tavaroita esille, jotta saimme hevosia kiinni. Otin Rosmolta kokonaan suitset pois päästä ja vaihdoin tilalle riimun. Rosmo ja takanamme matkan kulkenut Jakki tulivat hyvin toimeen, joten pistimme Kielon kanssa ne vierekkäin syrjempään kiinni. Ne saivat myös heiniä hieman turpansa eteen, viihtyäkseen paremmin odottelemassa. Löysäsin hieman Rosmon satulavyötä, vaikka huomasinkin sen olleen tänne tulomatkan melko löysällä – lurjus pullistanut kiristäessä!

Nautimme nuotiolla nokipannukahvit ja makkarat. Vegaaneille oli varattu vegenakit. Minunkin kielenkantani alkoivat tässä kohtaa jo hieman heltiämään, kun innostuin oikein juttelemaan aktiivipihattosysteemeistä ja paddock paradise-systeemistä. Sylvi koitti parhaansa vastailla innokkaisiin kysymyksiin, joita lenteli sieltä täältä porukasta ja meillä oli oikein mukava juttutuokio nuotion äärellä. Muutama hevonen hieman meinasi hermostua odotellessaan, joten ne saivat hieman lisää heiniä, jotta malttaisivat vielä hetken meidän nauttiessa tauosta. Olin ilmeisesti niin nälissäni nyt, kun en ollut toista lautasellista kasvissosekeittoa ottanut, että nyt söin omat kaksi makkaraani ja kanssaratsastajan yhden makkaran, kun hänelle ei maistunut kuin yksi.

Seuraavaksi oli aika lähteä paluumatkalle. Rosmolla ei ötökkäloimensa alla ollut mitään hätää, mutta huomasin muiden hevosten huiskivan hännillään rajusti ötököitä haaroistaan. Nuotion äärellä ja liikkeessä ollessa ötökät eivät olleet kiusanneet, mutta nyt niitä sai alkaa huitomaan pois korvista inisemästä. Nousin takaisin ruunan selkään viereisen kiven päältä, jolloin muutkin huomasivat sen olevan hyvä nousupaikka ja käyttivät taktiikkaani hyväksi. Sitten hakeuduimme samaan järjestykseen kuin tullessamme ja lähdimme laskeutumaan vuorelta rauhallisessa tahdissa. Maisemat olivat vuorelta alas tullessa aivan upeat, nyt kun niitä kerkesi ja malttoi hieman katsellakin.

Pujottelimme metsässä kiemurtelevaa polkua pitkin aikamme, kunnes polku toi meidät hiekkatielle. Kun kaikki olivat päässeet metsästä tielle, oli aika laukata! Ainoa sääntö oli, että ohittaa ei saa, ettei synny kilpailutilannetta hevosten välille. Rosmo innostui kovasti, kun pääsi laukkaamaan ja mietin mielessäni, että näin komeasti kaulakaarella se saisi kisoissakin laukata! Kerran se sortui raville astuttuaan ehkä kiven päälle, mutta korjasi tilanteen nopeasti itse. Laukkapätkän jälkeen huokaisimme hetken käynnissä ja jatkoimme sitten tietä pitkin vielä ravilla tovin matkaa.

Olimme saapuneet nyt polulle, joka kulki Reimasjärven rantaviivaa mukaillen. Maisemia ei todellakaan voi täällä liikaa kehua, sen verta upeissa maastoissa täällä saatiin kulkea. Menimmekin melko pitkän pätkän rannan viertä, kunnes saavuimme kohtaan, jossa hevoset pääsivät veteen kahlailemaan. Pari uskaliasta hyppäsi ratsunsa selästä pois ja riisui näiltä satulat, jotta voisivat mennä syvemmälle kahlailemaan. Minä vilukissana, en uskaltanut käydä Rosmon kanssa kuin vähän kahlailemassa ja ruuna sai juoda järvestä. Sen jälkeen teimme tilaa uskaliaammille, jotka lähtivät loiskimaan vettä vähän syvemmällekin. Jalkaiduin hetkeksi ratsuni selästä, jotta sain verrytellä jalkojani. Eräs toinenkin ratsastajana näkyi näin tekevän perässä. Vastoin omia oppejani annoin Rosmon syödä kuolaimet suussa hieman mitä sattui pientareelta löytämään.

Kun hevoset olivat märkiä ja osa ratsastajistakin, oli aika jatkaa matkaa tilalle. Lähdimme nousemaan mäkeä pitkin tallia kohden, laitumen viertä kulkevaa heinikkoista polkua kulkien. Laitumella pari hevosta katsoi, että keitäs sieltä tulee ja tulivatkin hieman luomaan äksöniä tähän loppumatkalle kirmailemalla vierellämme. En voinut kuin hymyillä katsellessani heitä, mutta oma ratsuni onneksi ei niistä välittänyt ja pystyin menemään loppumatkan niin, etten pitänyt jalkojani jalustimissa, vaan venytin niitä oikein pitkiksi. Annoin myös ratsuni venyttää kaulaansa ja pidin lähes ohjanperistä kiinni.

Tallin pihassa kaikki olivat iloisella tuulella, vaikka olivatkin väsyneitä ja märkiä uimisesta tai sitten ihan vain hiestä. Ratsuilta riisuttiin varusteet ja osa hevosista kävi ottamassa vielä letkulla suihkun. Kävin itsekin Rosmon huuhtelemassa ja sitten heitin sen trailerin kulmalle kiinni syömään mitä ylettyi. Pakatessani varusteita Sylvi kävi keräämässä osallistumismaksun, jonka maksoin kovasti kiitellen reissusta. Kun varusteet oli pakattu, olin vaihtanut ratsastustavaroideni tilalle mukavammat ajovermeet, oli aika pakata Rosmo kyytiin ja suunnata kohti kotia.